Eläkesäästämisen tärkeydestä


[U]seimmat suomalaiset ovat tottuneet jättämään eläketurvansa työeläkelaitosten ja valtion huoleksi. Eläkejärjestelmämme on luotu vähitellen, ja se on saanut nykyisen muotonsa 1960-luvulla. Sen periaatteena on, että työuran aikana kerätyt ansiot kartuttavat eläkettä, ja kaikista pienituloisimpien eläkettä täydennetään kansaneläkkeellä. Moni saattaa kuvitella, että omat eläkemaksut sijoitetaan tulevaisuuden varalle, ja eläkettä maksetaan kertyneistä tuotoista. Tämä on kuitenkin vain pieneksi osaksi totta. Suomen eläkejärjestelmä on vain pieneltä osin rahastoiva, eli neljäsosa eläkemaksuista sijoitetaan tulevaisuutta varten. Kolme neljännestä maksuista käytetään jakoperiaatteella, eli niillä maksetaan tällä hetkellä eläkettä nauttivien eläkkeitä.

Mitä merkitystä tällä sitten on? Eikö sen pitäisi toimia, että kukin sukupolvi maksaa vuorostaan edellisten sukupolvien eläkkeet? Järjestelmä toimiikin hyvin jatkuvan väestönkasvun oloissa. Silloin kun seuraava ikäluokka on aina edellistä suurempi, toimii jakoperiaate hyvin, koska maksurasitus jakautuu aina suuremmalle joukolle. Näin oli asianlaita myös Suomessa eläkejärjestelmän alkuvuosina. Tuolloin eläkemaksut olivatkin vain murto-osa nykyisistä. Kuitenkin Suomi on jo monta vuosikymmentä ollut käytännössä pysähtyneen väestönkasvun tilassa. Tämä merkitsee eläkejärjestelmän kannalta sitä, että väestön ikääntyessä pienemmän työssäkäyvän väestön eläkemaksuilla pitää maksaa kasvavan eläkeläismassan eläkkeet. Tilannetta ei ole suinkaan parantanut sinänsä mukavat pidentynyt keskimääräinen elinikä ja – tähän saakka – aikaistunut keskimääräinen eläkkeelle jäämisikä.

Eläkejärjestelmämme ei oikeastaan eroa mitenkään pyramidipelistä, jossa ensiksi mukaan tulleiden tuotot maksetaan myöhemmin mukaan lähteneiden sijoituksista. Pyramidipelit voivat toimia niin kauan, kun mukaan lähtee tarpeeksi paljon uusia sijoittajia, joiden maksuilla voidaan kustantaa aiemmin mukaan lähteneiden tuotot (analogia väestönkasvuun). Pyramidit kuitenkin romahtavat vääjäämättä siinä vaiheessa, kun uusia sijoittajia ei enää ole tarpeeksi. Meidän eläkejärjestelmässämme uusien sijoittajien puutetta on toistaiseksi kompensoitu eläkemaksuja korottamalla. Tämä trendi on ollut jatkuva työeläkejärjestelmän alusta asti. Jo nyt olemme tilanteessa jossa monen pienituloisen palkasta menee enemmän eläkemaksua kuin veroja, kun sekä työntekijän että työnantajan eläkemaksut lasketaan yhteen.

Käytännössä tilanne on pidemmän päälle kestämätön. On erittäin kyseenalaista, miten pitkään työssäkäyvät suostuvat eläkemaksujen jatkuvaan korottamiseen ja pyramidin rahoittamiseen. Tällöin ainut vaihtoehto on eläkkeiden alentaminen. Tätä tapahtuu itse asiassa paraikaa, vaikkakaan monet eivät sitä huomaa. Eläkejärjestelmää muutettiin äskettäin niin, että eläkkeisiin vuosittain tehtävät tasonkorjaukset perustuvat nk. ”leikattuun indeksiin”, josta 80 % koostuu virallisten kuluttajahintojen muutoksesta ja 20 % palkkojen muutoksesta. Jokainen asiaan perehtynyt kuitenkin tietää, että eläkeläisen kokema inflaatio on viime vuosina ollut jotain aivan muuta kuin virallinen kuluttajahintainflaatio. Elämisen perustarpeet, kuten ruoka, energia ja vuokrat ovat kallistuneet leikatun indeksin voimassaoloaikana useita kymmeniä prosentteja, samalla kun virallinen kuluttajahintainflaatio ja eläkkeiden korotukset ovat olleet prosentteja. Eläkeläisten reaalinen ostovoima siis laskee.

Edellä kuvatun valossa on selvää, ettei eläketurvaansa kannata ainakaan kokonaan laskea virallisen eläkejärjestelmän huoleksi. Muuten on todellinen riski päätyä köyhäksi vanhukseksi. Ratkaisuna tähän ongelmaan on omaehtoinen säästäminen joko itsenäisesti, tai erilaisiin pankkien tarjoamiin eläkevakuutuksiin. Eläkevakuutukset ovat tähän asti nauttineet ainakin teoriassa joistain veroeduista, mutta tätä etuoikeutta ollaan laajentamassa myös joihinkin omaehtoisen sijoittamisen muotoihin. Omaehtoisen sijoittamisen suurin etu on se, että varat ovat käytettävissä oman päätöksen mukaan, vaikka sijoituksen pitoaikana niiden verokohtelu onkin ainakin tähän asti ollut ankarampi. Seuraavaksi tutkimme, miten omaehtoista säästämistä on järkevä toteuttaa.

Monelle tulee säästämisestä mieleen ensimmäiseksi pankin säästötili tai valtionobligaatiot. Nämä molemmat säästömuodot ovat kuitenkin menestyneet erittäin huonosti paperivaluuttajärjestelmissä. Säästötilien reaalikorko on ollut negatiivinen valtaosan viimeisen sadan vuoden ajalla. Näin ollen säästötileille sijoittanut on menettänyt todellista ostovoimaansa. Mitä säästötileistä sanotaan, pätee pitkälti myös valtionobligaatioihin.

Osakkeet ovat viimeisen sadan vuoden ajan olleet melko hyvä eläkesijoitus. Eivät kuitenkaan niin hyvä, kuin useimmat kuvittelevat. Kun tarkastellaan Helsingin pörssin indeksejä vuoteen 1928, eli niin kauaksi kuin ne ulottuvat, voidaan huomata, että indeksin arvo ei ole reaalisesti noussut yhtään. Pörssisäätiön tulkinta asiasta on se, että pörssiyhtiöiden omistajilleen tuottama lisäarvo on koostunut yksinomaan osingoista. Pelkästään tämän valossa osakkeilla on kuitenkin ollut mahdollisuus reaalisiin tuottoihin. Tätä tuottoa kuitenkin heikentää se, että aika-ajoin joko osingot ovat olleet kovasti verotettuja, tai osakkeiden kurssinoususta on peritty vero (tai molempia, niin kuin nyt tulevaisuutta koskien esitetään). Inflaation johdosta pitkään omistettujen osakkeiden kurssi on väistämättä ostohetkeä korkeammalla, ja tällöin jopa reaalinen tappio joutuu verolle ikään kuin voittona. Lisäksi sijoittaja ei aina voi päättää, myykö hän osakkeensa vai ei. Yhtiöjärjestelyjen tms. johdosta pitkäaikainen sijoittaja joutuu silloin tällöin myymään osakkeitaan vastoin tahtoaan, ja verottaja iskee kiinni joko todelliseen tai näennäiseen voittoon. Joka tapauksessa osa sijoittajan pääomasta menetetään. Tällaiset järjestelyt eivät ole harvinaisia: Dow Jones –indeksin 30 alkuperäisestä yhtiöstä on jäljellä kaksi, jolloin tämän indeksin osakkeisiin vuonna 1895 sijoittanut olisi jo monta kertaa joutunut verolle.

Tulevaisuudessa osakemarkkinoihin liittyy sitä paitsi suuria ja lähivuosikymmeninä todennäköisesti toteutuvia riskejä. Näistä ensimmäinen on demografinen riski. Amerikkalaiset ”baby boomerit”, eli sikäläiset suuret ikäluokat, ovat säästäneet eläkepäiviään varten osakkeisiin sikäläisille eläkesäästötileille. Nämä ikäluokat saavuttavat eläkeiän 2010-luvulla ja aiheuttavat valtavan myyntipaineen osakkeisiin. Nuoremmat ikäluokat ovat pienempiä ja taloudellisesti heikommassa asemassa, eivätkä tämän vuoksi pysty omilla eläkesäästöillään absorboimaan suurempien ikäluokkien myyntipainetta. Tämä aiheuttaa väistämättä osakekurssien tasonkorjausta alaspäin. Toinen suuri osakkeisiin liittyvä riski on öljyhuippu, ”peak oil”, ja sen mukanaan tuoma maailman talouden reaalinen alamäki. Jos maailman energiankulutus lähtee trendinomaiseen laskuun, on vaikea ajatella yritysten voittojen samalla jatkuvasti nousevan. Tällöin nykytasoisille osakekursseille ei löytyisi perustetta. On täysin mahdollista, että osakesijoittamisella tehdään reaalista tappiota tulevina vuosikymmeninä, samoin kuin nyt päättymässä olevalla.

Metsä ja pelto ovat olleet historiallisesti hyviä sijoituskohteita siksi, että ne takaavat positiivista reaalituottoa lähes kaikissa olosuhteissa. Maalla on nimittäin olemassa tuottopotentiaalia, ja vaikka tätä tuottoa verotetaankin rankasti arvonlisäveron, pääomatuloveron ja metsänhoitomaksujen muodossa, jää suuri osa tuotosta kuitenkin sijoittajalle. Lisäksi sijoitetun pääoman reaaliarvo säilyy, sillä maata ei valmisteta lisää. Näin ollen voidaan maaomaisuuden katsoa olevan hyvä eläkesijoituskohde. Erityisen kiinnostavana pidämme pellon omistamista ja vuokralle antamista, koska tästä on saavutettavissa verojen jälkeenkin jopa 3% vuosituotto, sen lisäksi, että pääoma varmasti säilyttää reaaliarvonsa.

Asuinkiinteistöt ja asunto-osakkeet ovat monelle tapa säästää eläkepäiviä varten. Niillä pystyy useinkin saavuttamaan positiivista reaalituottoa myös silloin, kun vuokratuloista muistetaan laskelmissa asianmukaisesti vähentää asunnon kuluminen ja ikääntyminen. Asuntosijoittamisen haittapuoli on se, että pääoma on epälikvidissä muodossa, ja realisoinnin yhteydessä siitä joutuu maksamaan inflaation aikaansaamaa ”myyntivoiton” veroa. Tosisijoittajat suosivat asuntojen sijaan monesti liikehuoneistoja, joita ei tavallisen eläkesijoittajankaan kannata rajata pois tuottavaa kohdetta etsiessään.

Jalometallit ovat myös hyvä sijoituskohde siitä syystä, että ne keskimäärin säilyttävät reaalisen ostovoimansa pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuulosta paljolta, mutta se on kuitenkin merkittävää siinä mielessä, että jotkin vaihtoehtoiset sijoitustuotteet tuottavat reaalista tappiota, ja niissäkin sijoituskohteissa, joissa reaalituotto on positiivinen, se jää verojen jälkeen korkeintaan pariin prosenttiin. Lisäksi jalometalleilla on ominaisuuksia, joita muilla sijoituskohteilla ei ole: ne ovat anonyymia varallisuutta, jota on vaikea kontrolloida ja verottaa, ja niiltä puuttuu vastapuoliriski. Jalometallit on myös arvostettu tällä hetkellä historiallisesti suhteellisen matalalle. Näin, paitsi että niillä voi paitsi toivoa saavuttavansa arvonnousua lähimmässä tulevaisuudessa, on myös hyvä mahdollisuus, että arvostustaso olisi korkeampi siinä vaiheessa, kun eläkevaroja tarvitaan. Hopean hintavaihtelu on selvästi kultaa suurempi, mutta mitä pidempi sijoitusaika on, sitä todennäköisemmin sen tällä hetkellä vain 25% historiallisesta keskiarvosta oleva arvostustaso palautuu lähemmäs keskiarvoa. Tämä mahdollistaa kärsivälliselle säästäjälle turvallisuuden lisäksi myös todellista tuottoa.

Hopea.fi / Olli Pakarinen 2.10.2009

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s